Oon ärsyttävä. Ja mul on huono itsetunto. On siis itsetutkiskelun paikka.

Kaikki saattaa johtua ala-asteesta. Mua on aina haukuttu ulkonäön takia. Huutelut ja sanomiset on yleensä kohdistunu siihen, että olin ala-asteella aikast pyöreä ja muut tytöt pieniä. Luin paljon ja tiesin ikäisekseni paljon asioita, esim. mihin Kolumbus purjehti, kuka oli ensimmäisenä kuussa ja milloin Suomi itsenäistyi. Olen myös koko ikäni ollut itsepäinen ja olen pitänyt mielipiteistäni (jotka poikkeavat välillä aika paljonkin) kiinni. Nelosella kaikki tytöt kääntyivät mua vastaan ja jäin koulussa silmätikuksi. Oli kamala mennä kouluun, kun tiesi, ettei siellä olisi ketään, joka olisi tullut vastaan. Sitä kesti (onneksi) vain puoli vuotta, eli nelosen syksyn. Syrjityksi tuleminen ei ollut helppoa. Luoja kiitos, tytöt ymmärsivät, kuinka typerää touhua syrjiminen oli ja lopettivat sen. Pojat jatkoivat samaa rataa vielä kaksi vuotta.

Muistan, kun vitosella pyysin yhtä poikaa väistymään, että pääsisin hänen ohi. Tämä kysyi "Haluaks sä tietää, et mitä mieltä mä susta oikeesti oon?" ja vastasin, että: "No sano sitte." Poika vuodatti kaiken "Sä oot idiootti läski ja mä inhoon sua!" Mä jäin täysin sanattomaks. Muistan sopertaneeni siihen "Kiitos, mä oon samaa mieltä susta", mutta ääni vapisi.

Vitosella sattui ja tapahtui muutenkin. Opettajan kanssa selviteltiin tyttöjen riitoja (joihin mä en ollut osallisena) muutaman kerran ja kerran selvitettiin tunnin sitä, kun pojat kiusasivat mua. Muistan vieläkin, ku itkin siinä paikallani ja pojat seisoivat paikoillansa hievahtamatta. Kuunneltiin, mikä poikia ärsyttää ja mikä mua painaa. Saatiin asiat selvitetyksi, mutta mulle jäi silti huono fiilis.

Yläasteelle oloa mä en odottanut pätkääkään. En halunnut luopua omasta tutusta luokasta, opettajista tai ympäristöstä. Muutos pelotti. Yläasteen tutustumispäivänä, kun näin tulevan luokkani, rupesin melkein itkemään. Leimasin heti kaikki luokkalaiset nörteiksi/hikareiksi/idiooteiksi/ärsyttäviksi. Onneksi 10 oli Syviksestä, minä mukaan lukien. Se auttoi hieman, muttei paljon.

Seiskalla menin ihastumaan luokkalaiseen. Poika oli pahis tyyppinen ja silloin mun mielestä ihanin poika ikinä. Masennuin, kun en saanut huomiota ja sätin itseäni rumaksi ja lihavaksi. Kaiken lisäksi, eräs poika haukkui mua läskiksi, jonka jälkeen laihduin ja kasvoin pituutta. En ollut siltikään tyytyväinen itseeni. Menetin yöunet pojan takia. Kaikki murheet kasvoivat suuriksi ja purskahdin iltaisin itkuun pienistäkin asioista. Silloin olin kyl enemmän mun parhaankaverin kanssa ja meil oli aina hauskaa. Olin muutenki kavereiden kans enemmän.

Pääsin siit pojasta yli, kun tajuin, et Konsta vilkuilee mua. Se oli pelastus ja mä oon oppinu kattomaan elämää erilaisesta näkökulmasta. Mut ei se elämä oo mun kanssa helppoa. Jos mulle vittuilaan, mä otan kaiken itteeni ja mietin niitä koko seuraavan viikon ja pitempäänki. Suutun pienistäkin asioista ja viimeistään kymmenessä minuutissa oon pyytämässä anteeksi ja tekemässä sovintoa. Haluun puhuu asiat selviksi ja en pysty riitelemään ja olemaan mykkäkoulussa. Pyrin aina tekemään kompromisseja, mut usein mä joudun taipumaan, vaikka sisimmässäni en todellakaan haluaisi. En osaa tarttua mihinkään koulujuttuun kunnolla ja en saa tasoisiani numeroita. En oo sinut kehoni kanssa, kun joka puolelta tulee kritiikkiä painosta, tissien koosta ja naamasta. Enkä loppujen lopuks pidä itseäni kaikkista ruminpana ihmisenä maapallolla. Mun pitäis päästä jotenkin tasapainoon, mutten tiedä miten.

Mulla on vahvat mielipiteet, joista pidän kiinni.

Mulla on oma tyyli ja en mee massan mukana.

Mulla on omanlainen kaveriporukka, jota mä rakastan, mutta en vietä niiden kanssa tarpeeksi aikaa.

Mulla on ihana poikaystävä, mutta mun omistuksenhaluinen ja suojeleva luonne hankaloittaa olemista.

Mulla on ihana perhe, jolle mä en kerro kaikkea.

Mulla on kaikkea, mitä mä tarvitsen.

Paitsi itseluottamus ja itsensä hyväksyminen.

Joskus se on niin turhauttavaa. En haluis ottaa kaikee vakavasti, mutta en voi sille mitään. Vai voinko?

Tulipa pitkä vuodatus. Noh, tuskinpa tätä kukaan lukee. Jos luit, kerro se mulle. Kiitos<3

<3:llä Hanna